Terveisiä Helsingistä!

Aika on mennyt kuin siivillä täällä Täplän luona Helsingissä. Niin paljon kaikkea jännää ja uutta on tapahtunut, etten ole ehtinyt päivittää kuulumisiani aiemmin. Mistä aloittaisinkaan, varmaankin alusta. Saavuin siis tänne Helsinkiin myöhään sunnuntai-iltana. Aluksi minua hämmästytti sisätilojen pienuus, sillä olen tottunut hieman laajempaan reviiriin kotonani. Täplä kertoi sen johtuvan siitä, että elämä Helsingissä on paljon kalliimpaa kuin muualla Suomessa. Ihmettelin kyllä sitä, että miksi ihmiset haluavat maksaa itsensä kipeiksi elääkseen vieri vieressä kuin sillit purkissa. Täplä taas valisti minua ja kertoi, että on ekologisempaa asua urbaanissa ympäristössä, jossa maankäyttö on tehokkaampaa ja ihmiset käyttävät liikkumiseen julkisia kulkuneuvoja. Minä taas kysyin, että onko meitä kissoja otettu ollenkaan huomioon täman kaupugin suunnittelussa. Tuleeko meidän vain kököttää sisällä? Missä ovat pihalinnut, kiipeilypuut ja metsät, joissa voi seikkailla? Täplä taas vastasi siihen lakonisesti, että onhan täällä ainakin meri. Mitä hyötyä merestä on kissalle! (Olisi silti jännää nähdä meri ensimmäistä kertaa.) Täplästä on näköjään tullut kunnon stadin friidu, joka ei enää näe metsää puilta. Riittää kun asuu Helsingin betoniviidakossa, vaikka onkin ahdasta eikä voi edes seikkailla ulkona. Mitä kissan elämää sellainen on!

"Miksi sen piti tänne tulla sotkemaan?"

En silti kokenut olosuhteita ahdistavaksi, vaan enemmänkin mielenkiintoiseksi. Siitäkin huolimatta, että sisareni suhtautumisessa minuun oli edelleen aistittavissa pientä varautuneisuutta. Tutustuessani uuteen ympäristööni kissoille tyypilliseen tapaan, hän kulki perässäni koko ajan ja tarkkaili minua. Aivan kuin hän ei olisi halunnut minun tutkivan hänen tavaroitaan tai leikkivän hänen leluillaan. Erityisesti yksi kulunut leikkihiiri oli hänellä arka asia, mutta siitä enemmän myöhemmin. Ihmettelinkin hänen reaktiotaan, sillä minusta on aina mukavaa, kun Täplä tulee minulle vieraaksi. Näköjään aina voi oppia uusia asioita läheisistään. Siskoni haluaa olla viidakkonsa ainoa kissa. 

"Tämä viidakko on mun eikä tänne muilla ole asiaa!"

Siskoni mielestä en olisi saanut koskea edes hänen ruokaansa tai ainakaan syödä hänen kipoistaan. Siitä melkein meinasi tulla riita, mutta huomioni vei raollaan oleva ovi, joka selvästi kätki taakseen jotain tutkimisen arvoista. Juuri kun meinasin päästä sisälle, minut työnnettiin pois ja ovi suljettiin. Vaikka ovessa luki, ettei saa häiritä, se sai minut vain entistä uteliaammaksi. Huoneesta tuli minulle pakkomielle, johon olen yrittänyt päästä sisälle siitä lähtien.

"Hei se on mun! Näpit irti!"

 Vielä minä sinne pääsen, tai nimeni ei ole Viiru.

Ei se ihme ole, että sisareni on niin tarkka reviiristään, sillä täällä on kaikkea kiehtovaa tekemistä ja katseltavaa. Tämähän on oikea kissojen huvipuisto, vaikkei ulos pääsekkään kuin valjaissa. Parhainta on se, ettei päivisin tarvitse olla pitkää aikaa yksin. Hauskin asia täällä on sellainen merkillinen puu, joka ulottuu lattiasta kattoon asti. Siinä on muutama taso loikoilua ja leikkimistä varten. Siinä on mukavaa teroittaa myös kynsiään. Pitääkin kysyä Täplältä mistä hän on sen saanut, sillä tahdon itselleni samanlaisen.

Eniten minua ihmetytti sellainen suuri lasinen allas, minkä sisällä selvästi oli jotain elävää. Yöllä oli vain liian pimeää, että olisin nähnyt selvästi. Aamulla siihen tulikin yllättäen valot päälle. Se olikin tähänastisen elämäni jännittävin hetki, mutta siitä enemmän seuraavalla kerralla. Se ansaitsee ihan oman tarinansa. 

Terveisin Viiru - Maatiainen kaupungissa