Heikomman aineksen tuotos voi yllättää

Jokin aika sitten nousi suuri kohu kun eräs poliitikko meni kirjoittamaan ettei heikkomman aineksen lisääntymistä pitäisi tukea. Kommentti aiheutti niin suuren vastalauseiden myrskyn, että yritti nuori poliitikko vielä asetella sanojaan uudestaan sanomalla ettei lapsilisiä pitäisi antaa niille, jotka eivät pysty tarjoamaan lapselleen hyvää elämää. Hänen mielestään jokaisella on oikeus hyvään lapsuuteen.

Nämä kommentit saivat minussakin monta ajatusta heräämään. Muistelin varhaislapsuuttani  Pohjanmaalla pari vuotta sitten ja mietin myös äitini ja enoni ensimmäisiä vaiheita tässä maailmassa. Kuinka he nousivat neljälle tassulleen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Äitini ja enoni olivat hylättyjä kissanpentuja suurella maatilalla. Ilman apua ja muiden välittämistä he olisivat varmasti kuolleet ennen kuin heidän elämänsä olisi edes alkanut. He olivat varmasti kyseisen poliitikon mielestä sitä heikompaa ainesta. Ehkä heidät olisi pitänyt jättää oman onnensa varaan.  Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, sillä muuten en olisi tätä kirjoittamassa tässä ja nyt. 

Äitini oli heikompaa ainesta.

Enoni oli varsinainen rääpäle.

He saivat kuitenkin tarvitsemaansa tukea ja hoivaa.

Evoluutioteorian ajatuksenahan on, että vain vahvimmat yksilöt selviävät ja tuottavat lisää vahvoja jälkeläisiä. Katson olevani vahva jälkeläinen lähtökohdistani huolimatta. Osaan vaikka mitä ja opin koko ajan uutta. Käyn pöntöllä tarpeillani ja osaan avata ovia ja ikkunoita. Olen myös todella sosiaalinen. Saan kenet tahansa tykkäämään itsestäni. Siinä auttaa myös komea ulkonäköni etenkin vaalea ja kiiltävä turkkina. Minulla on myös voimakas oma tahto. Saan yleensä sen mitä haluan tavalla tai toisella. Olen siis kissojen kissa. Olen sitä vahvempaa ainesta, jonka pitäisi lisääntyä ja tuottaa lisää huippuyksilöitä. En kuitenkaan ajattele näin vaan koen joka päivä kiitollisuutta äitiäni kohtaan, jolla ei ollut samoja edellyksiä elämään kuin minulla. Ilman häntä en olisi mitään. Hän antoi minulle jotain, mitä pieni kolli tarvitsee elämässään eniten - äidin rakkauden. 

Ensimmäinen ruokahetki siskojeni kanssa.

Minulla ei ole isää. En tiedä kuka isäni on. Se voi olla kuka tahansa naapurin kolli, se voi jopa olla enoni. En ole silti ikinä kaivannut isääni. Miksi kaivata jotain mitä ei ikinä ollutkaan. Sain äidiltäni kaiken sen huomion ja hoivan mitä tarvitsin. Meitä oli viisi pientä nälkäistä pentua, joista ätini yksin huolehti. Te ihmiset sanoisitte häntä yksinhuoltajaksi. Meillä kissoilla on tapana, että naiset huolehtivat varhaiskasvatuksen ja hyvin äitimme huolehtikin. Hän ei jättänyt meitä hetkeksikään yksin ensimmäisen kuukauden aikana. Se oli varmasti raskasta, mutta välttämätöntä. Ei huonosti kissalta, joka oli niin sanottua heikompaa ainesta ja vielä itsekin lapsi. 

Yhteisiä onnen hetkiä äitimme kanssa.

Äitini ei olisi kuitenkaan onnistunut ilman tukea ja apua minkä sai ollessamme pieniä. Jos hän ei olisi saanut ruoka- ja hoitoavustuksia, olisi lapsuutemme ollut paljon rankempaa. Sain kasvaa lämpimässä laatikossa sisällä enkä kylmässä ja kosteassa kolossa jossain pihalla. Elämäni edellytykset paranivat siis huimasti saamastamme avusta. Tahdonkin kiittää kaikkia auttajiamme. 

Yritän tällä kertomuksella omasta kokemuksesta valottaa sitä todellisuutta missä moni meistä elää. Olosuhteet eivät aina välttämättä näytä hyviltä ja voimme vaikuttaa toivottomilta tapauksilta. Elämässä voi silti saavuttaa vaikka mitä vastoin kaikkia odotuksia. Siihen ei vaadita muuta kuin lähimmäisenrakkautta ja tukea.

Olen kissojen kissa heikommasta aineksesta huolimattta.

Koen itse olevani onnekas, kun olen päässyt näkemään elämää molemmilta puolilta. On helppo kritisoida jotain mitä ei ymmärrä ja tunne. Asioiden lähempi tarkastelu voisi yllättää monet ennakkoluuloiset. Yllättävistä paikoista voi löytyä lämpöä ja rakkautta.   Kaiken ei aina tarvitse olla niin tehokasta ja tuottoisaa. Joskus voi vaan antaa ja saada rakkautta osakseen. Oma filosofiani on että halaa joka päivä rakastasi edes kerran. 

Halaus päivässä pelastaa päivän.

Terveisin Viiru - Heikomman aineksen tuotos

Äänestä kissa voittoon!

Hei taas uskolliset ihailijani. Olen palannut kesälomilta ja pitkän ja perusteellisen palautumisen jälkeen olen taas intoa ja tarmoa täynnä. Päätinkin heti paluuni kunniaksi osallistua taas valokuvakilpailuun. Viime vuonna pärjäsin melko hyvin, kiitos teidän äänestäjät, sijoittumalla toiseksi. 

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, joten tänä vuonna haluan voittaa koko kilpailun.  Kuvatkin ovat aika hienoja kiitos Valokuvaamo.netin. Äänestä siis minua ja paras kissa voittakoon. Tässä linkki kilpailuun.

Tässä muutama kuva uusimmasta kuvauksestani. Lisää tulossa myöhemmin, mutta siihen asti katselkaa ja ihastelkaa näitä ja muistakaa käydä äänestämässä. Kiitos jo etukäteen.

Ensin pitää vähän groomata ennen kuvausta, että turkki kiiltäisi.

No niin olen valmis! Aletaanko nyt ottamaan niitä kuvia.

Katse vasempaan. Tämä on paras puoleni.

Katse eteenpäin.

Hei mikäs toi on. Näyttää jännältä.

Nyt alkoi jo vähän ramaista.

Ehkä otan pienet nokoset. 

No niin meepäs sen kameran kanssa kauemmas. Minä nukun nyt.

Terveisin Viiru - Lomalta palannut ja virkistynyt

Kissan kasvukipuja - Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi

Select your language from the box on the right side. 

Olen viime aikoina pohtinut syntyjä syviä. Olen jo kohta kaksivuotias miehen alku. Ihmisten iässä siis teini-ikäinen, lähes aikuinen. Fyysisesti olen jo täysikasvuinen. Näin hyvinkehittynyt vartalo voi vain kasvaa enää leveyssuunnassa. Olenkin yrittänyt laihduttaa talvella kertyneitä rasvavarastoja pois siinä onnistuen melko hyvin, vaikka itse sanonkin. Olenkin huomannut, että tytöt tykkäävät enemmän solakasta ulkomuodostani. Saan jatkuvasti kehuja. 

No vaatimattomuudet sikseen ja puhutaan hetki vakavia. Olen tosiaan kasvanut mutta olenko vielä aikuinen. Olen edelleen melko leikkisä ja kiinnostunut samoista asioista kuin ennenkin: laatikoista, kasseista ja vessanpöntöistä. Olen kuitenkin rauhoittunut jonkun verran ja huomaan ahmimisen tuloksen heti vyötärölläni. Kertovatko nämä siitä, että olen tosiaankin jo aikuinen? Pitääkö minun siis alkaa käyttäytyä aikuisemmin? Enkö saa enää olla lapsellisen kiinnostunut kaikesta ympärilläni olevasta? Kuuluuko aikuisuuteen tietää kaikki ja käyttäytyä asiallisesti? Enkö saa enää kysyä miksi? Anteeksi taisin taas kysellä liikoja. 

Joskus kulho oli koko maailmani

Monet ovat aina kysyneet minulta, että Viiru miten sinä olet niin fiksu ja kekseliäs. Olenkin kieltämättä melko lahjakas. Osaan käyttää vessaa ja vessapaperia, avata oven ja kaikkea siltä väliltä. Mitenkö olen nämä taidot oppinut? Siten miten yleensäkin opitaan, havainnoimalla ympäristöäni ja ihmisten puuhia. Uteliaisuus on yksi niistä lapsellisista ominaisuuksista, jonka toivon aina säilyttäväni. Älä siis ikinä lakkaa kysymästä miksi. Vain siten opit uutta ja kehityt. 

Siskoni Täplä ihmettelee maailmaa uusilla silmilään.

Jos aikuisuuteen kuuluu vakavuus ja pysähtyminen, niin en ehkä haluakaan olla aikuinen. Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi voisi sopia minulle. En ikinä halua menettää kykyäni nähdä maailma isona leikkikenttänä. Haluan tutkia kaikkea mitä näen ympärilläni kunnes olen tullut alkupisteeseen. Silloin voinkin jo alkaa tähystää tähtiin. Missä onkaan viimeinen raja, jota kukaan kissa ei ole koskaan ylittänyt, sinne suuntaan askeleeni. 

Olen kahdessa vuodessa päässyt aika pitkälle. Synnyin Pohjanmaalla pieneen pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialla. Meitä oli viisi, olin ensimmäinen. Vietimme kaksi ihanaa kuukautta yhdessä leikkien, nukkuen ja syöden. Aina kuitenkin koittaa aika sanoa hyvästit ja jatkaa matkaa eteenpäin. Lähdimme kaikki yhdessä pienessä laatikossa kohti etelää. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Emme tienneet mitä oli tapahtumassa. Tiivis ryhmämme hajotettiin ja lähdimme kaikki eri suuntiin enää tapaamatta toisiamme.

Olimme joskus erottamattomat. Maatessamme yhdessä pienessä kasassa näytimme kuin siamilaisilta viitosilta, enkä nyt tarkoita siamilaisia kissoja. No fense, siamilaisia kaksosia kohtaan siis. 

Minulla on onneksi edelleen läheinen suhde siskooni Täplään, sillä asun nykyään siskoni Täplän luona. Meillä on toisemme. Olenkin asunut kolmessa eri paikassa ja muutamassa hankkimassani varakodissani. Minua rakastetaan ja ihaillaan kaikkialla ympäri tätä maapalloa.  

Joskus voi tuntua että olet jumissa.

En koskaan ole yksin. Silti kaipaan jotain, jotain suurempaa. Tuntuu että kaikki tämä tuttu ja turvallinen alkaa käydä pieneksi ja ahdistavaksi. En enää pelkää muutosta. Sitäkö se aikuistuminen on? Pesästä ulos kasvamista ja maailman tuuliin lähtemistä. Olenko siis aikuinen... En enää edes mahtunut lempi pahvilaatikkooni.

Tämäkin laatikko on kutistunut.

Tähän loppuun onkin hyvä pistää video jonka tein. Videossa on kuvia ensimmäisistä kuuukausistani Fletwood Macin Landsliden tahtiin.  Toivottavasti nautitte katsoa sitä yhtä mielelläni kuin minulla on muistella noita ensimmäisiä onnen hetkiäni tässä maailmassa. No tässä se siis on Kasvukipuja. 

Tässä alla toinen video, jos ylempi youtube-linkki ei toimi mobiili-laitteilla.

Terveisin Viiru - Aikamies

Tervetuloa seuraamaan seikkailujani myös Twitteriin @kissanelamaa. Uusia kuvia ja tarinoita tulee päivittäin useasti.

Tervetuloa katsomaan live-lähetystäni Ustreamiin

Olen luonut kanavan itselleni Ustreamiin. Aloitan kohta livelähetyksen. Tervetuloa seuramaan minun, siskoni, setäni ja kummitätini elämää. Tällä hetkellä olemme Pohjanmaalla sillä maatililla, jossa synnyimme toissa kesänä. Tervetuloa mukaan seikkailuumme.

Tässä linkki Ustream-kanavaani http://www.ustream.tv/channel/the-life-of-a-cat

Terveisin Viiru - Videotähti

Hyvää naistenpäivää elämäni naisille

View this page in English. Not perfect. 

Tänään vietetään kansainvälistä naisten päivää. Halusinkin osoittaa suurena naisten miehenä rakkauttani elämäni naisille. Naiset ovat aina olleet minulle läheisiä. Kasvoinhan äitini lämpimän turkin lämmössä kolmen siskoni kanssa. Tulenkin siis hyvin toimeen naisten kanssa.

Tästä se kaikki alkoi.

Naiset edessä ja miehet takana. Niin kuin kuuluukin. Naiset ensin.

Ensimmäiseksi haluaisin osoittaa syvän kunnioitukseni rakasta äitiäni Söpöä kohtaan. Hän oli vasta itsekin lapsi, kun yhtäkkiä sai vastuulleen viisi pientä ja nälkäistä pentua. Hän kuitenkin jaksoi antaa meille kaikkensa: rakkautta ja lämpöä. 

Olimme aika ahneita. Voi äiti parkaa. Hän oli meistä niin ylpeä.

Muistoissani on äitini lämmin rinta nukahdettuani sen lämpöön maha kylläisenä. Voi niitä aikoja. Nykyään haen samanlaista tunnetta makaamalla lampaantaljan päällä. Mikään ei kuitenkaan voita sitä lapsuuden tunnetta, sitä ensimmäistä kosketusta, jonka sain äidiltäni. 

Viimeinen yhteinen lepohetki ruuan jälkeen. Oi niitä aikoja.

Valitettavasti joudun myös myöntämään asian, jota olen pitänyt sisälläni jo jonkin aikaa. Äitimme katosi viime syksynä, eikä hän ole vieläkään tullut takaisin. Haluaisin silti ajatella positiivisesti, että äitini ei ole jättänyt meitä, vaan on löytänyt itselleen jonkun yhtä komian kollin kuin minä, kenties ilveksen ja nauttii elämästään hänen kanssaan metsästäen ja seikkailemalla loputonta seikkailuaan. Voi myös olla, ettei äitimme ikinä toipunut menettäessään meidät ja on lähtenyt meitä etsimään. Äitini jos luet tätä olit sitten missä tahansa, haluan sinun tietävän että olet minulle rakas ja olen sinulle elämäni velkaa.

This is the beginning of a beautiful friendship.

Toinen tärkeä nainen elämässäni on rakas siskoni Täplä. Kuten olen aiemmin kertonut synnyimme peräjälkeen ja olemme olleet erottomattomat siitä lähtien. Teemme kaiken yhdessä, nukumme, syömme, peseydymme ja leikimme. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse ja osaa lukea ajatuksiani. Hän on kuin varjoni, joka seuraa minua kaikkialle, ja minä olen hänen enkelinsä, joka suojelee häntä kaikelta pahalta. 

Isoveljen tehtävänä on suojella pikkusiskoaan.

Nyt putsataan korvat. Pysy paikallas.

Kokovartalotyyny sen olla pitää. Pehmeä, lämmin ja mukava.

Täplä ei saa purra. Aiaiai... Tää kostetaan.

Välillä tietenkin riitelemme niin kuin sisarrusten kuuluukin. Viha-rakkaussuhteemme  perustaa yhtä lailla kateuteen kuin huolenpitoon. Emme voi sietää toisiamme, mutta emme kuitenkaan voi elää ilman toisiamme. Ilman Täplää en tietäisi kuka olisin. Hän määrittää minut ja samalla ohjaa oikeille poluille, jos vahingossa eksyn kaidalle tielle. 

Tassu tassua vasten kun makaamme on helppo nukahtaa.

Viimeisenä mutta ei missää nimessä vähäisimpänä haluan osoittaa ihailuani kummitätiäni Killeä kohtaan. Kille syntyi jo silloin kun Mauno Koivisto oli vielä presidenttinä eli vuonna 1993. Kille on mahtava kissa, oikea kissojen kissa. Kille on tehnyt mahtavan uran riistanvartijana, mutta on jo siitä eläköitynyt pari vuotta sitten. Välillä Kille tosin palaa lempiharrastuksensa pariin. Kerran Killen ollessa viettämässä kesälomaa mökillä, oli asuinalueemme rottakanta päässyt villiintymään. Killeä odotettiinkin malttamattomasti takaisin työnsä pariin. Pelkkä Killen paluu sai rotat lähtemään karkumatkalle.

Killestä löytyy myös rennompi ja herkempi puoli.

Kun synnyimme Kille järkyttyi siitä niin kovasti, että päätti muuttaa autotalliin asumaan loppukesäksi. Tuli sisälle vain syömään ja osoittamaan kiukkuaan meitä pentuja kohtaan. Hänelle oli jo ihan tarpeeksi sietää ja ojentaa kahta nuorta kissaa talossaan puhumattakaan viidestä vastasyntyneestä pennusta. Se oli jo kummitädilleni liikaa. Kun viime syksynä viimeksi näin Killen, ei hän edelleenkään tykännyt minusta. Sihisi vain ja meni piiloon. Silti haluan osoittaa vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni sinulle Kille. En ymmärrä miten olet onnistunut kaikessa aina niin hyvin. Olisinpa joskus yhtä hyvä kissa kuin sinä Kille.

Kille on aina kurkottanut tähtiin ja on siinä onnistunut. Kille olet tähti!

Tähän loppuun vielä muutama tuore kuva, jotta näette että meillä on Täplän kanssa vielä yhtä läheiset välit kuin pentuina. Välillä tosin pitää osata antaa tilaa ja omaa rauhaa, mutta kärsivällisyys palkitaan ja Täplä aina palaa vierelleni. Hän myös antaa minun jäädä vierelleen nauttimaan aamun auringosta, jos vaivaudun edes vähän osoittamaan hänelle huomiotani. Yleensä pieni korvapesu riittää.

Naisille pitää osata antaa omaa tilaa ja aikaa.

Joskus pelkkä korvapesu riittää vakuuttamaan naisen kyvyistäsi huolehtia hänestä.

Joskus voi vaan maata hiljaa tassu tassua vasten ja nauttia auringosta.

Joskus tulee hetki, että voi tarjota tukea, kun sitä eniten tarvitaan.

Joskus vain hellä kosketus voi riittää kertomaan kaiken.

Kunnioittakaamme ja rakastakaamme elämämme naisia. Olemme heille paljon velkaa.

Terveisin Viiru - Naisten mies

And the Oscar goes to...

 View this page in English. Not perfect.

Taas on koittanut se päivä, jolloin jaetaan elokuvamaailman suurimmat tunnustukset eli Oscarit. Viime vuosina palkinnot ovat menneet pienen budjetin eli itsenäisesti tuotetuille elokuville. Eilen jaettiinkin Independent Spirit palkinnot, jotka saattavat antaa viitteitä tämän illan voittajista. 

Suurin ennakkosuosikki parhaan elokuva Oscarin voittajaksi on ranskalainen The Artist. Elokuvan erikoisin piirre ei kuitenkaan ole sen alkuperä vaan se, että se on pääasiassa mykkäelokuva ja vielä mustavalkoinen. Jos The Artist voittaa parhaan elokuvan Oscarin, on se melko ainutlaatuinen asia, sillä vain yksi Oscar on aiemmin mennyt mykkäelokuvalle. Aivan ensimmäisen Oscarin voitti mykkäelokuva Wings ensimmäisessä gaalassa vuonna 1928. The Artist onkin eräänlainen kunnianosoitus mykkäajan elokuville. Samaan aikaan se kuvaa kehityksen perässä pysymistä tai siitä tipahtamista. 

Geroge Valentin ei osaa puhua mutta osaa tanssia. Minä osaan molempia, mutta vain salaa ja yksin.

Elokuvan roolihahmolle Geroge Valentinelle meinaa käydä hullusti siirryttäessä mykkäelokuvista äänielokuviin. Hän ei millään usko niiden olevan tulevaisuuden juttu, eikä siksi suostu näyttelemään niissä. Lopputulos on kuitenkin jo ennakolta katsojien tiedossa. Äänielokuvat syrjäyttävät mykkäfilmit ja niin myös George jää unholaan. 

Nyt nolottaa Georgen puolesta, mutta ainakin on melkein yhtä komia kuin minä.

Vertauskuvia löytyy siis monelta eri tasolta ja siksi elokuva sopiikin katsottaviksi kenelle tahansa. Me kissat samaistumme tähän tematiikkaan vahvasti, sillä emme totu muutoksiin kovinkaan helposti vaan päinvastoin pyrimme vastustamaan niitä kaikin keinoin. Tämä elokuva on siis meille kissoille varoittava esimerkki muutosten ja kehityksen vastustamisesta.

Hyi kun puistattaa katsoa. Onneksi on mykkä niin ei kuulu räksytys.

Elokuvan ainoa kompastuskivi on yksi pääosan esittäjistä. Elokuvan päähuomion nimittäin varastaa Jack Russelin terrieri Uggie. Elokuva sopii siis myös tyhmille koirille, jotka tunnetusti eivät ymmärrä kovinkaan paljon ihmisten puheista. Me kissathan ymmärrämme kaiken, mutta pidämme sen yleensä omana tietonamme. Ehkä elokuva olikin alunperin tarkoitettu koirille, mutta myös koiria vähän fiksummat ihmiset kokivat elokuvan omakseen. 

Uggie osaa esittää kuollutta. Tuoko on söpöä. En ymmärrä miksi? Olisipa oikeasti kuollut, niin sitten ymmärtäisin. 

Entäs me kissat? Sopiiko se meille? Mikä ettei. Onhan sen rauhallinen rytmi ja mustavalkoinen väritys meidän kissojen mieliin, kunhan vain pääsemme yli koiravihastamme. Olisihan elokuva ollut paljon parempi, jos siinä olisi ollut kissa koiran sijaan, mutta eiköhän se Oscar tule siltikin. 

Tässä ennustukseni Oscar-voittajista:

Paras elokuva: The Artist
Paras näyttelijä: Jean Dujardin (The Artist)
Paras näyttelijätär: Meryl Streep (The Iron Lady)
Paras ohjaus: Michel Hazanavicius (The Artist)
Paras miessivuosa: Christopher Plummer (The Beginners)
Paras naissivuosa: Octavia Spencer (Piiat)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus: Woody Allen (Midnight in Paris)
Paras sovitettu käsikirjoitus: Alexander Payne (The Descendants)


Kaikki ehdokkaat näet täältä.

Tässä myös muita katsomisen arvoisia elokuvia viime vuodelta:

The Descendants, Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä, Piiat, Hugo, Midnight in Paris, Moneyball, The Tree of Life, Malancholia, Sotahevonen, Pappi lukkari talonpoika vakooja, My Week with Marilyn, Warrior, Drive, Nader ja Simin: Ero, Vallan kääntöpuoli, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus.

Katso myös viime vuoden ennustukseni. Silloin osuin oikeaan 8/9. Saa nähdä miten käy nyt.


Terveisin Viiru - The True Artist

Kissojen leivittäminen vai kissojen nöyryyttäminen?

 View this page in English. Not Perfect.

Törmäsin muutama päivä sitten aluksi harmittomalta ja hauskalta vaikuttavaa videoon eräästä koirasta, joka tykkää pitää naamansa päällä kaikenlaista vastenmielistä ruokaa. Hölmö koira selvästi yrittää vain mielyttää isäntäänsä. Ei ne koirat  ikinä opi, että paras keino ihmisen sydämeen on olla  etäinen ja viileä. Silloin tällöin voi näyttää jonkinasteista kiintymystä, mutta ei ikinä liikaa. Emmehän me aivan tunteettomia ole, mutta ei pidä antaa ihmisen luulla, että kaikki olisi hyvin. Silloinhan kaikki vasta alkaakin mennä miten sattuu.

Joka tapauksessa tämän videon lopussa oli jotain niin järkyttävää, että vieläkin ihan tärisen sitä ajatellessani. Siinä kerrottiin internetissä leviävästä uudesta tyrmistyttävästä trendistä, jonka nimi on 'Breading' Cats eli suomennettuna kissojen leivittäminen. Eli kuvissa kissojen päitä reunustaa leipä niin, että se näyttää huomaamattomalta. Emmehän me kissat edes syö leipää. Hyi! Kuka idiootti tämänkin on keksinyt. Varo vain sinä onneton, tulen antamaan tassusta. Mur!

Onko surkeamman näköistä kissaa olemassa. Tämä ei ole hyvä!

Yleensä olen aika suvaitsevainen kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen, mutta kun on kyse meidän kissojen oikeuksista ja kaltoinkohtelusta herää minussa kissojen oikeustaistelija eloon. Olisin kuitenkin aika pikkumainen, jos haukkuisin jotain uutta ilman että testaisin sitä itse. Vaikka kissat vaikuttavat aika alentuneilta ja noloilta kuvissa, en kuitenkaan voinut olla varma ilman omakohtaista kokemusta.

"Viiru lopetetaan jo! Ota jo se kuva."

Itse en tietenkään halunnut liata puhdasta naamaani sotkuisella leivällä niin, siksi pyysinkin siskoani Täplää poseeraamaan minulle leipä päässään eli leivitettynä kissana. Täplä ei aluksi meinannut suostua, mutta lupasin olla kiusaamatta häntä seuraavan viikon ajan. Tästä tuleekin rankka viikko, mutta se on yhteisen hyvän takia. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, kyllä Täpläkin sen ymmärtää.  

"Tää ei ole kivaa! Älä vaan itke!"

Täplän mukaan se todellakin on todella noloa ja alentavaa jopa ahdistavaa. Häntä vieläkin nolottaa niin paljon, ettei ole suostunut tulemaan sängyn alta pois. Täplä vain pesee siellä naamaansa uudestaan ja uudestaan hokien, "Se oli vain leipää, se oli vain leipää..." Uskon siis, että myös kaikki muut kissat kokevat leivittämisen yhtä kauheana asiana kuin Täplä, vaikka hän onkin aika herkkä kissa.

"Apua! En kestä enää. Think of a happy place..Om"

Nyt kun sain empiirisen tutkimustulokseni perusteella todistaa sitä, kuinka nöyryyttävä kokemus leivittäminen on meille kissoille, vaadin sille välittömästi voimaanastuvaa kieltoa. Me kissat olemme uljaita ja arvonsa tuntevia eläimiä, joten leivittäminen ei ole missään tilanteessa sopivaa tai sallittua. Jos haluatte leikkiä ruualla eläinten kanssa, niin hommatkaa koira, ne ovat kuin luotuja siihen. Jos siis joku kissa vieläkin tulee leivitetyksi, niin ehdotan kissojen vapautusarmeijan liikekannallepanoa. Silloin te kaikki ihmiset kadutte sitä, että ikinä keksitte mokaman leivän.

Terveisin Viiru - Kissojen oikeustaistelija nro I

Pupujen ja kissojen unelmia ja heikkouksia

View this page in English. Not Perfect.

Pekka-Pupu on surullinen, kun Haavisto ei voittanut vaaleja ja tullut valituksi seuraavaksi tasavallan presidentiksi. Sanoinkin Pekka-Pupulle koko ajan, että se on unelma, joka ei luultavasti koskaan toteudu, kuten unelmani koiravapaasta maailmasta. 

 

Pekka-Pupu on surullinen.

Siitä puheen ollen huomasin, kuinka Niinistön koirasta Lennusta nyt leivotaan maan ykköskoiraa. Koirahan on niin ruma, etten uskalla edes päin katsoa. Hyi! Kaikki sympatiani menevät Rontille ja Miska-aaveelle. Kuinka he mahtavatkaan kärsiä, jättäessään palatsinsa kuolaavan räksyttäjän vastuulle. Voi voi! 

Siinä se nyt on, Lennu. Hyi!

No kaikkeen uuteen pitää tottua, vaikka me kissat olemmekin siinä aika huonoja. Tänään tapahtui taas jotain sellaista, mikä muistutti minua tästä meidän heikkoudestamme, kuinka vaikeaa on vaihtaa paikkaa ja tottua uuteen järjestykseen.  

Meillä on Täplän kanssa ollut aina vain yksi kissansänky, jota olemme vuorotellen vaihdelleet. Se joka voittaa painimatsin saa nukkua pedissä niin kauan kuin huvittaa. Mutta heti kun siitä nousee vuoro siirtyy toiselle.

"Kyllä mä tähän mahdun, tai ainakin melkein."

"Viiru mee pois! Tää on mun sänky."

Tällainen ratkaisu syntyi siksi, koska aivan aluksi yritimme nukkua sängyssä molemmat, mutta jouduimme myöntämään, että olemme liian suuria ollaksemme siinä yhtäaikaa, tai Täplän mielestä minä olen liian iso hänen sänkyynsä. Päätimme siis ratkaista asian painien.

Nyt saat tassusta Viiru. Et sä mua voita.

Yleensä minä olen saanut kunnian nukkua sängyssä, mutta myös Täpläkin on välillä oveluudellaan sen minulta vienyt. Hän myös jaksaa edelleen väittää, että sänky on oikeasti hänen ikioma pesänsä, ja minä olen vain vieras mies talossa. Usein olenkin sitten vain nukkunut siinä vieressä kovalla tasolla, kun Täplä ei ole suostunut jakamaan sänkyään. Olenkin sitten vuorostani kostanut tämän kylmän kohtelun Täplälle.

"Täplä nouse jo se on mun vuoro välillä."

Tää on mun pesä eikä kenenkään muun. Mun!

No nukun sitten tässä vieressä. Ainakin on lämmin patteri.

Vihdoinkin pääsin tähän. Aah... Peitto päälle ja unten maille.

Nyt tiedät miltä tuntuu nukkua siinä kovalla tasolla.

Tästä en nouse vaikka tipahtaa lattialle nurinpäin. Täplä ei tätä saa.

Viime viikolla kuitenkin saimme myös toisen nukkumispaikan. Rohkeampana yksilönä minä tietenkin valtasin korin heti enkä sitä katunut. Vaikka se on paljon pienempi ja epämukavampi kuin vanha pehmeä kissansänkymme, tykkään siitä silti enemmän. 

Tämähän on yllättävän mukava. I like it a lot..

Vihdoinkin voin nukkua rauhassa omassa pesässäni.

Tämähän on kivaa, kun molemmilla on omat sängyt. Ei tarvitse enää tapella.

Tänään Täplä sai minut kuitenkin suostuteltua kokeilemaan pientä vaihtoa. Aluksi vanha sänky tuntui mukavalta ja kotoisalta, kuin palaisi vanhan ystävän syleilyyn. 

No miltä tuntuu? No tämähän on aika kiva.

Tulin kuitenkin pian katumapäälle, sillä huomasin kuinka tyttömäinen vanha sänky on, sillä siinä on koristeina kaiken näköisiä laukkuja ja kenkiä. Naisten juttuja siis. Ihmettelin kuinka en ollut tätä aiemmin huomannut, olin ollut sokea. Kori taas, vaikka on aika kova ja karu, on selvästi miehekkäämpi ja minulle sopivampi.

Täplä vaihdetaan jo takaisin. Se on mun kori. -Ei vielä.

Näytän ihan naurettavalta tässä Täplän sangyssä. Ei me miehet tarvita mitään pehmikkeitä tai koristeita sänkyymme, kullä se uni tulee muutenkin. Pyysinkin sisartani perumaan vaihdon, mutta Täplä oli taas niin itsepäinen, ettei suostunut vaihtoon, kun oli juuri tottunut uuteen koriin. Sanoi että katsotaan uudelleen parin tunnin päästä. Miksi Täplän pitääkin olla niin kissamainen näissä nukkumisasioissa. Miksi ikinä suostuin tähän touhuun. Enkö ole jo oppinut, ettei naisia pidä kuunnella tai ainakaan totella. Nyt voin enää nähdä unia siitä, kuinka nukun ihanassa korissani. Toivottavasti en kuitenkaan näe painajaisia Lennusta.

Pääsenkö enää takaisin koriini muuta kuin unissani... 

Terveisin Viiru - Yhden korin mies