Olen tässä viime aikoina nauttinut kevään tulosta. Olen ottanut siitä kaiken ilon irti. Kevät tuo mukanaan myös joitakin velvollisuuksia. Renkaidenvaihto on varma merkki kevään tulosta. Itsekin osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa renkaidenvaihtoon pari päivää sitten. Olipahan se kokemus. Renkaiden vaihtaminen on nimittäin rankkaa ja aikaa vievää puuhaa.
Nämäkö on niitä talvirenkaita.
Täpläkin olisi halunnut osallistua renkaiden vaihtoon, mutta sanoin Täplälle nätisti, että renkaiden vaihtaminen on kuulemma miesten hommaa. Täplä ottikin uutisen vastaan ihan hyvissä mielin, ja sanoi menevänsä ihan mielellään sisälle makoilemaan lämpimään ja me jatkoimme miesten kesken renkaiden vaihtoa.
"Tää on miesten hommaa"
Operaatiota helpotti suuresti se, että apuna oli ilmanpaineella toimiva tunkki. Se onkin oiva apuväline renkaiden vaihdossa. Suosittelen kaikille Do It Yourself miehille ja naisillekin. Raakaa voimaa tarvittiin siis melko vähän tai ainakin näin aluksi luulimme.
"Mikäs tää on. Kiva laatikko. Vois kokeilla tätä myöhemmin sitten, kun työt on tehty"
Ongelmia oli kuitenkin heti jo ensimmäisen renkaan kohdalla, sillä se oli jumiutunut kiinni. Potkimme ja jyskytimme sitä vaikka kuinka paljon, eikä se silti lähtenyt millään irti. Minua jännitti asia niin paljon, että menin tarkkailemaan tilannetta auton katolle.
"Mikäs nyt mättää?"
Yritin antaa Pekalle neuvoja ylhäältä päin ja olla enemmänkin työnjohtajana. Pekka taas sai käyttää raakaa voimaa, jota häneltä näytti myös löytyvän.
"Eiks se lähde irti?"
Parin tunnin päästä rengas oli edelleen tiukasti paikallaan. Keinot tuntuivat olevan vähissä. Olimme kokeilleet jo raakaa voimaa, joten vaihtoehdoksi jäi renkaan rasvaaminen öljyllä. Melkein koko pullollinen menikin, mutta rengas pysyi silti tiukasti paikallaan. Emme olleet kuitenkaan kokeilleet renkaan pyörittämistä. Aluksi kokeilimme pyörittämistä käsin auton ollessa paikallaan, mutta ei tapahtunut mitään.
"Pitäiskö sitä pyöritellä?"
Sitten keksin, että ottaisimme kovemmat otteet käyttöön ja ajelisimme edes takaisin eteen ja taakse ilman muttereita pihassa. Muutaman äkkijarrutuksen jälkeen kuului naksahdus.
"Mitäs jos sä ajelisit ees taas sen kanssa?"
Tämä oli musiikkia korville ja riensimme laittamaan tunkkia takaisin renkaan alle. Kuin ollakaan juttunut rengas lähti irti muutaman potkun jälkeen. Otin tietenkin itselleni suurimman osan kunniasta, mutta annoin myös Pekalla osan kunniasta. Ajatustyö on se mistä ne ideat lähtevät, mitkä sitten työmiehet suorittavat. Ilman työmiehiä asioita ei kuitenkaan saataisi tehtyä. Kaikkia siis tarvitaan ja kaikki me olemme yhtä tärkeitä.
"Mitäs mä sanoin, että se lähtee sillä irti."
Olen aika iloinen, että meillä kissoilla on jokasään kulkupelit alla, ja jos tulee liukkaampaa otamme vain kyntemme esiin. Välillä tosin voi olla epämukavaa matkustaa taivasalla, jos vaikka sataa tai on kylmä. Silloin auto on mainio kulkupeli. Voin siis tunnustaa olevani automiehiä. Tykkäänkin käydä aina tutkimassa autoja, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.
"Hei mä oon täällä!"
Tästä sisälle...
Joskus saattaa kuitenkin käydä köpelösti ja jään jumiin autoon tai auto lähtee yllättäen liikkeelle, jos kukaan ei huomaa minun olevan auton sisällä.
Autossa matkustamisesta en kuitenkaan pidä yhtä paljon kuin itse autoista, mutta ne ovat kuitenkin nopea ja kätevä tapa liikkua paikasta toiseen. Yleensä kuitenkin suosin kulkemista avojaloin. Lisäksi se on kaikista ekologisin tapa liikkua tai näin olen ainakin ymmärtänyt.
"Millons mennään kokeilemaan näitä uusia renkaita."
Kuten olen monesti tuonut esiin Pekka on yksi lempiäijistäni. En tiedä tarkalleen mikä Pekassa vetää minua puoleensa, mutta tunnen jonkinlaista sielun veljeyttä Pekkaa kohtaan. Ehkä se johtuu siitä, että olemme molemmat miehiä parhaassa iässä ja kaiken lisäksi emme ole rumuudella pilattuja. Kerran Pekka myös pelasti jalkani viemällä minut eläinlääkäriin, jonka maksoi itse vähistä rahoistaan, mutta se onkin jo aivan toinen tarina. Pekka is my man!
Minä ja lempiäijäni Pekka
Kun pienenä poikana viime elokuussa saavuin tänne Järvenpäähän täysmajoitukseen, pääsin paremmin tutustumaan Pekkaan. Pekka tunnusti minulle, ettei ole aiemmin ollut suuri kissojen ystävä, vaikka onkin niitä tykännyt välillä kainalossa pitää. Kyselen että millaisia kissoja sitä on kainalossa pidetty, mutta Pekka ei kuulemma tohtinut enempää niistä kertoa. Taitaa olla joitakin rotukissoja, joista en kamalasti välitä ja Pekka herrasmiehenä ei halunnut loukata tunteitani. Tällä hetkellä Pekka pitää kainalossaan kuitenkin vain yhtä kissaa ja se olen minä Viiru-kissa.
Yhden kissan mies.
Viime vuonna Pekkaa näkyi harvemmin, yleensä vain viikonloppuisin. Kyselinkin Pekalta silloin aina sunnuntai iltaisin, että minne sinä taas menet. Pekka kertoi käyvänsä armeijaa Santahaminassa. En ymmärrä mikä se armeija on, mutta Pekka selitti sen olevan paikka, jossa varusmiehiä opetetaan sotimaan. Kyselin, että koska sitten olet lähdössä sotimaan, mutta Pekka vastasi nauraen, ettei Suomi luultavasti enää koskaan joudu sotimaan, mutta armeijaa tulee silti ylläpitää. En oikein ymmärrä edelleenkään koko sotimista. Ihmisiä opetetaan sotimaan sotaa, jota ei koskaan tulla edes sotimaan.
Meidänkin äiti opetti meitä pentuina leikin ohessa vaanimaan ja saalistamaan. Hän piti sitä tärkeänä, että jokaisen kissan tulee ne taidot oppia. Vielä tänäkin päivänä leikimme siskoni Täplän kanssa vaanimisleikkejä keskenämme. Olen myös huomannut, että mitä enemmän niitä harjoittelee sitä paremmaksi siinä kehittyy. Pekkakin varmaan opetteli vaanimisleikkejä siellä armeijassa. Pitää joskus pyytää Pekkaa näyttämään joitakin erikoisliikkeitä, jotta siitä koko armeijahässäkästä olisi jotain hyötyä edes minulle.
Hieman laatuaikaa kahdestaan.
Tämän vuoden puolella Pekka tosin oli alkuvuodesta kateissa jossakin. Kun Pekka vihdoin tajusi tulla takaisin kotiin, niin tarrauduin Pekkaan kaikella voimallani enkä enää päästänyt irti. Pekalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä makaamaan kanssani sohvalle. Kyselenkin Pekalta, ettei kai hän taas ole karkaamassa johonkin. Pekka sanoi asuvansa nykyisin Vaasassa, jossa käy yliopistoa. Kysyin jos voisin muuttaa Pekan luokse sinne, mutta hän sanoi etteivät kissat voi asua opiskelijasoluissa. Masennuin jopa vähän tästä tiedosta, mutta toivoin Pekan käyvän usein luonani vierailulla.
Jälleennäkemisen riemua ja ihanuutta pitkästä aikaa.
Kaikki kuitenkin muuttui maaliskuun alussa. Yhtäkkiä Pekka oli kotona melkein koko ajan. Pelkäsin koko ajan, että kohta se Pekka taas lähtee omille teilleen niin kuin meillä miehillä on usein tapana, mutta ei hän ole vieläkään lähtenyt mihinkään. Tänään rohkenin vihdoin kysyä Pekalta, mistä okein on kyse, mikset ole vielä lähtenyt luotani pois. Pekka sanoi sen johtuvan vaalikampanjastaan, jonka takia häntä tarvitaan nyt täällä Järvenpäässä ja Uudellamaalla. En ollut ennen kuullutkaan mistään vaaleista ja vaadinkin Pekkaa selittämään tarkemmin. Hän kertoi, että huhtikuussa käydään eduskuntavaalit, jolloin valitaan 200 kansanedustajaa, joista 35 valitaan Uudeltamaalta. Kyselin, että miten ne oikein valitaan, arpaa heittämälläkö. Pekka valisti minua lisää ja kertoi, että edustajat valitaan äänestämällä, ja eniten ääniä saaneet pääsevät läpi tai aina niin kuulemma ei ole suhteellisen vaalitavan ansiosta. Jotkut ehdokkaat voivat päästä sisään pienelläkin äänimäärällä, jos on hyvä ääniharava samassa puolueessa.
Kyselinkin Pekalta mitä sitten tapahtuu, jos hänet valitaan eduskuntaan. Hän kertoi jäävänsä pysyvästi Järvenpäähän. Meinasin pakahtua onnesta. Pekka jäisi pysyvästi luokseni, jos hänet valittaisiin!! Lupasinkin silloin tehdä kaikkeni auttaakseni Pekkaa pääsemään läpi, sillä onhan kyseessä myös minunkin etu. Valtuutin Pekan vielä ajamaan Vapaus kissoille liikkeen asioita valtakunnan tasolla ja olemaan liikkeemme äänitorvena kaikkialla missä hän liikkuukin. Pekka lupasi hoitaa tehtäväänsä ilolla ja vastuulla.
Voi pojat toivottavasti Pekka pääsisi läpi, joten kaikki minun ihailijat äänestäkääPekkaa numero 402 Uusimaa.
Saatuani vapauteni en ole oikein ehtinyt päivitellä blogiani niin usein kuin ennnen. Yritän kuitenkin parantaa tapani ja ilahduttamaan ihalijoitani edes pari kertaa viikossa. Kerroin edellis kerralla siitä ihmeellisestä ja oudosta tuoksusta, jollaista en ole ikinä ennen haistanut. Menin siitä tuoksusta niin sekaisin, että olen yrittänyt selvittää sen alkuperää siiitä lähtien. Luulin sitä aluksi joksikin syötäväksi. Voi kuinka hölmö olinkaan, kun nyt ajattelen.
Olen vihdoin oivaltanut mistä oikein oli kyse - tietenkin keväästä. En ole ikinä kokenut kevättä, mutta olen huomannut sen olevan jotain ihmeellistä. Ilmat lämpenevät, päivät pitenevät, luonto herää eloon ja kaikki tämä tuoksuu huumaavasti kaikkialla. Olen jo ihan hullaantunut tästä ihmeellisestä ajasta, jota kutsutaan kevääksi.
Tein tutkimusmatkoja, joiden tarkoituksena oli päästä selville tästä ihmeellisestä tuoksusta. Tutkin tarkkaan joka paikan ja kolon. En kuitenkaan päässyt puusta pidemmälle, vaikka kuinka tutkin ja haistelin. Tässä pieni kuvasarja yhdestä tutkimusmatkastani.
Tuleeko se täältä...
Vai kenties tuolta...
Kyllä se tuoksu tulee täältä...
Nyt en olekaan niin varma enää...
Ehkä se tulee puunlatvasta...
En saisi kyllä mennä naapurin puolelle...
mutta jos vain vähän haistelen ja katselen.
Tulisiko se tuoksu täältä vajasta...
Olisko sittenkin puussa. En jaksais nyt kiivetä sinne ehkä Täplä vois, kun se on hulluna puihin.
Missäköhän se Täplä on... En kyllä ikinä löydä sitä tuoksua.
Nyt vois vaikka vähän peseytyä ja jatkaa myöhemmin.
Anteeksi ettei minusta ole kuulunut mitään vähään aikaan. Japanin katastrofin seuraaminen on vienyt tässä viikon aikana kaiken huomioni. Olen erityisesti ollut huolissani japanilaisista kissoista. Mitä heille nyt kuuluu? Ovatko kaikki kissat jääneet tsunamin jalkoihin vai menettivätkö he vain yhden yhdeksästä elämästään. Miten kissa selviytyy tilanteessa, jossa kaikki tuttu ja turvallinen tuhoutuu. Me kissat olemme herkkiä muutoksille ja vaadimme säännönmukaisuutta ja kotipesän, jossa voimme suorittaa tuttuja rutiinejamme. Ihmisen läsnäolo ja huolenpito on myös keskeistä, sillä ilman ihmistä kissan elämä käy mahdottomaksi. Miten käy näiden orpojen kissojen, joiden huolehtijat ovat kadonneet jäljettömiin.
"Mitä tekisin, jos minulla ei olisi kotia?"
Kolusin läpi juttuja Japanin onnettomuudesta, enkä saanut vastausta kysymykseeni ennen kuin vasta sunnuntaina. Löysin sattumalta videopätkän, missä japanilaista kissaa haastateltiin ohimennen. Kissasta oli selvästi aistittavissa suuri huoli ja epätoivo. Hän kertoi kaiken hänelle tärkeän tuhoutuneen ja ihmisten kadonneen. Hän selvisi jätti aallosta kuin ihmeen kaupalla. Siitä huolimatta hänen mielensä on vallannut lohduttomuus tulevaisuudesta, eikä hän tiedä mitä tekisi. Ruokaakaan hän ei ole saanut pariin päivään. Huoli ydinvoimalaonnettomuudesta on myös suuri. Kissa lihansyöjänä kerää itseensä ruuan kautta paljon radioaktiivisuutta, joka voi ennen pitkää käydä kissan kohtaloksi. Miksi ihmisten on pitänyt rakentaa näitä vaarallisia hökötyksiä. Miksei meiltä kissoilta kysytty mielipidettä, kun niitä päätettiin rakentaa, kyselee suuttunut japanilainen kissa.
Japanin tilanne on erittäin vakava siis myös japanilaisille kissoille. Meidän tuleekin tukea Japanilaisia kaikin keinoin, että he saavat mahdollisimman nopeasti jälleenrakennettua tuhoutuneen alueen, jolloin ihmiset pääsevät muuttamaan takaisin koteihinsa, että pystyisivät taas huolehtimaan myös kissoistaan. Kissat pääsisivät takaisin kiinni elämäänsä ja rutiineihinsa. Me kissat emme ole niin sopeutuvaisia eläimiä kuin te ihmiset. Meille se oma paikka ihmisen hellässä huomassa on kaikista pyhin asia. Sen oman tukipisteen löytäminen on monille kissoille elämän tärkein päämäärä, ja kun sen on kerran saanut ei siitä haluaisi irti päästää - niin ihanaa se on.
Voimia kaikille japanilaisille ja kärsivällisyyttä kaikille kissoille. Positiivista on se, ettei mikään voi enää mennä huonompaan suuntaan vaan kohti parempaa. Tässä loppuun Israel "IZ" Kamakawiwoʻole'n herkkä kappale Somewhere Over the Rainbow.
