Vuosi kissanelämää

Anteeksi ettei minusta ole kuulunut pitkään aikaan, mutta olen juhlinut kauan odotettua syntymäpäivääni hartaasti ja pitkään. Olen tosiaankin nyt vuoden vanha. Synnyin pieneen pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialle 6.6.2010. Kerronkin teille tarinan syntymästäni syntymäpäiväni kunniaksi. Se onkin aikamoinen tarina, eikä välttämättä sovi herkkänahkaisille. 

En muista itse juuri mitään syntymästäni, mutta rakkaat palvelijani ovat olleet niin fiksuja, että ovat ikuistaneet tämän ihmeellisen tapahtuman lukuisilla kuvilla, joista nyt tekin pääsette nauttimaan. Olen pyrkinyt karsimaan pois kaikki liian ällöttävät kuvat. Synnytys saattaa nimittäin olla suttuista puuhaa.

Äitimme Söpö oli nuori, kun synnyimme. Vasta noin yhdeksän kuukautta vanha. Hän oli siis teiniäiti, kuten te ihmiset sanotte. Johtuen nuoresta iästään äitimme ei heti ymmärtänyt mitä tulee tapahtumaan. Pääsiäisen aikoihin hän oli ollut niin sekavassa tilassa, ettei jälkeenpäin enää muistanut mitä oli tullut tehtyä. Jotakin oli kuitenkin tapahtunut, sillä hänen mahansa alkoi kasvaa ja muutenkin tuntui oudolta. 

Talossa ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä neuvoa muuta kuin Kille. Killekin oli aikanaan saanut kolme pentua vuonna 1995. Kille ei kuitenkaan halunnut paljastaa sitä tahraa menneisyydestään Söpölle, vaan käski tämän painua maan alle, silä niin suuri häpeä hänen vahinkonsa oli Killen hallitsemalle valtakunnalle. Kille pakotti Söpön väistämään tätä kaikkialla missä kulki. Kerran Söpö tosin sattui vahingossa tulemaan portaita sisään samaan aikaan, kun Kille oli tulossa ulos. Kille ei kauaa miettinyt, vaan työnsi vahvalla tasullaan Söpön tieltään pois. Söpö taisi oppia kerrasta väistämisvelvollisuutensa tiputtuaan pusikkoon.

Päivä päivältä Söpön olo kävi tukalammaksi ja samalla kasvoi hänen huolensa tulevaisuudesta. Kokemattomana ei hän tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Peloissaan hän kömpi piiloon sängyn alle, jossa toivoi kaiken muuttuvan paremmaksi. Hyvät palvelijamme kuitenkin huomasivat, että jokin oli hätänä ja päättivät laittaa Söpön pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialle. Söpö rauhoittui vähittellen, mutta samalla kaipasi epätoivoisesti ihmisten huomiota ja läheisyyttä. Yleensä äitimme on aika ujo, eikä turhaan kinua huomiota. Oli siis tosi kyseessä. Söpö ei tainnutkaan aavistaa vielä silloin, mikä vastuu häntä kohta odottaisi.

Parin tunnin laatikossa pyörimisen jälkeen, jotain alkoi vihdoin tapahtua, nimittäin minä tulin tähän maailmaan. Olen siis esikoinen. Heti minun jälkeeni syntyi rakas siskoni Täplä. 

Meillä synkkasi heti Täplän kanssa.

Oletettiin ettei enempää tulisi, sillä yleensä ensimmäisellä kerralla syntyy vain pari pentua. Saimme ollakin Täplän kanssa melko pitkään kaksosina ja jakaa äitimme tarjoaman herkkupöydän vain kaksistaan. Kuitenkin vajaan tunnin päästä syntyi vielä kolmaskin pentu. Silloin oli kuitenkin sellainen tunnelma, että kolme saa luvan riittää. 

Tässä on ensimmäinen kuva Täplästä. Ihan on näköinen.

Huh huh! Toivottavasti on  jo ohi...

Ei! Nysse tuloo!

Oli jo lähemmäs keskiyö ja muiden palvelijoiden piti lähteä takaisin kotiinsa kauas etelään. Myöhemmin tuli kuitenkin viesti, että neljäskin pentu on syntynyt. Se oli jo jotakin vallan ihmeellistä. Kun vartin päästä tuli ilmi, että vielä viideskin on putkahtanut maailmaan, oli se jo aivan liikaa kaikille ja etenkin nuorelle äidillemme Söpölle. Pelättiin, että miten tästä pentulaumasta selvitään. Viisi pentua! VIISI! Äitimme Söpö suoriutui kovasta urakastaan viiden pennun äitinä kuitenkin ikäänsä nähden kunnialla. Tulihan meistä kaikista terveitä ja komeita kissoja, enkä puhu pelkästään itsestäni. 

Ensimmäiset viikot olimme onnellinen suurperhe. Nukuimme pahvilaatikossa yhdessä äitimme kanssa. Äitimme Söpö ei jättänyt meitä kertaakaan yksin. Olimme täysin tietämättömiä siitä, mitä meidän pesämme ulkopuolella tapahtui. Nautimme kollektiivisesta euforian tunteesta, jota toisen läheisyys saa aikaan. Jossain vaiheessa pahvilaatikko alkoi käydä meille pieneksi, joten äitimme Söpö neuvokkaana nuorena naisena siirsi meidät yksitellen viereisen huoneen kaappiin. Sen lattialla makasimme seuraavan viikon. Muistan siitä vain sen, että kaapin lattia oli aika kova ja kylmä verrattuna siihen mukavaan pehmustettuun pahvilaatikkoon ja lämpimään kylpyhuoneeseen. Äitimme kuitenkin koki sen olevan turvallisempi ja parempi paikka. Eikä äitille voi väittää vastaan.

Tässä kuvassa makaan äitini päällä tuolla ylhäällä.

Pian meidän silmämme avautuivat ja näimme ympärillä olevan maailman eli sen kaapin ensimmäistä kertaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Samaan aikaan opettelimme kävelemään, ja äidillämme oli kova työ saada pidettyä meidät kaikki aisoissa. Entä miten Kille ja Pomo-eno reagoivat uusiin perheenjäseniin. Se onkin jo sitten aivan toinen tarina.

Terveisin Viiru - Yksivuotias mutta kävelee kuin mies