Heikomman aineksen tuotos voi yllättää

Jokin aika sitten nousi suuri kohu kun eräs poliitikko meni kirjoittamaan ettei heikkomman aineksen lisääntymistä pitäisi tukea. Kommentti aiheutti niin suuren vastalauseiden myrskyn, että yritti nuori poliitikko vielä asetella sanojaan uudestaan sanomalla ettei lapsilisiä pitäisi antaa niille, jotka eivät pysty tarjoamaan lapselleen hyvää elämää. Hänen mielestään jokaisella on oikeus hyvään lapsuuteen.

Nämä kommentit saivat minussakin monta ajatusta heräämään. Muistelin varhaislapsuuttani  Pohjanmaalla pari vuotta sitten ja mietin myös äitini ja enoni ensimmäisiä vaiheita tässä maailmassa. Kuinka he nousivat neljälle tassulleen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Äitini ja enoni olivat hylättyjä kissanpentuja suurella maatilalla. Ilman apua ja muiden välittämistä he olisivat varmasti kuolleet ennen kuin heidän elämänsä olisi edes alkanut. He olivat varmasti kyseisen poliitikon mielestä sitä heikompaa ainesta. Ehkä heidät olisi pitänyt jättää oman onnensa varaan.  Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, sillä muuten en olisi tätä kirjoittamassa tässä ja nyt. 

Äitini oli heikompaa ainesta.

Enoni oli varsinainen rääpäle.

He saivat kuitenkin tarvitsemaansa tukea ja hoivaa.

Evoluutioteorian ajatuksenahan on, että vain vahvimmat yksilöt selviävät ja tuottavat lisää vahvoja jälkeläisiä. Katson olevani vahva jälkeläinen lähtökohdistani huolimatta. Osaan vaikka mitä ja opin koko ajan uutta. Käyn pöntöllä tarpeillani ja osaan avata ovia ja ikkunoita. Olen myös todella sosiaalinen. Saan kenet tahansa tykkäämään itsestäni. Siinä auttaa myös komea ulkonäköni etenkin vaalea ja kiiltävä turkkina. Minulla on myös voimakas oma tahto. Saan yleensä sen mitä haluan tavalla tai toisella. Olen siis kissojen kissa. Olen sitä vahvempaa ainesta, jonka pitäisi lisääntyä ja tuottaa lisää huippuyksilöitä. En kuitenkaan ajattele näin vaan koen joka päivä kiitollisuutta äitiäni kohtaan, jolla ei ollut samoja edellyksiä elämään kuin minulla. Ilman häntä en olisi mitään. Hän antoi minulle jotain, mitä pieni kolli tarvitsee elämässään eniten - äidin rakkauden. 

Ensimmäinen ruokahetki siskojeni kanssa.

Minulla ei ole isää. En tiedä kuka isäni on. Se voi olla kuka tahansa naapurin kolli, se voi jopa olla enoni. En ole silti ikinä kaivannut isääni. Miksi kaivata jotain mitä ei ikinä ollutkaan. Sain äidiltäni kaiken sen huomion ja hoivan mitä tarvitsin. Meitä oli viisi pientä nälkäistä pentua, joista ätini yksin huolehti. Te ihmiset sanoisitte häntä yksinhuoltajaksi. Meillä kissoilla on tapana, että naiset huolehtivat varhaiskasvatuksen ja hyvin äitimme huolehtikin. Hän ei jättänyt meitä hetkeksikään yksin ensimmäisen kuukauden aikana. Se oli varmasti raskasta, mutta välttämätöntä. Ei huonosti kissalta, joka oli niin sanottua heikompaa ainesta ja vielä itsekin lapsi. 

Yhteisiä onnen hetkiä äitimme kanssa.

Äitini ei olisi kuitenkaan onnistunut ilman tukea ja apua minkä sai ollessamme pieniä. Jos hän ei olisi saanut ruoka- ja hoitoavustuksia, olisi lapsuutemme ollut paljon rankempaa. Sain kasvaa lämpimässä laatikossa sisällä enkä kylmässä ja kosteassa kolossa jossain pihalla. Elämäni edellytykset paranivat siis huimasti saamastamme avusta. Tahdonkin kiittää kaikkia auttajiamme. 

Yritän tällä kertomuksella omasta kokemuksesta valottaa sitä todellisuutta missä moni meistä elää. Olosuhteet eivät aina välttämättä näytä hyviltä ja voimme vaikuttaa toivottomilta tapauksilta. Elämässä voi silti saavuttaa vaikka mitä vastoin kaikkia odotuksia. Siihen ei vaadita muuta kuin lähimmäisenrakkautta ja tukea.

Olen kissojen kissa heikommasta aineksesta huolimattta.

Koen itse olevani onnekas, kun olen päässyt näkemään elämää molemmilta puolilta. On helppo kritisoida jotain mitä ei ymmärrä ja tunne. Asioiden lähempi tarkastelu voisi yllättää monet ennakkoluuloiset. Yllättävistä paikoista voi löytyä lämpöä ja rakkautta.   Kaiken ei aina tarvitse olla niin tehokasta ja tuottoisaa. Joskus voi vaan antaa ja saada rakkautta osakseen. Oma filosofiani on että halaa joka päivä rakastasi edes kerran. 

Halaus päivässä pelastaa päivän.

Terveisin Viiru - Heikomman aineksen tuotos

Äänestä kissa voittoon!

Hei taas uskolliset ihailijani. Olen palannut kesälomilta ja pitkän ja perusteellisen palautumisen jälkeen olen taas intoa ja tarmoa täynnä. Päätinkin heti paluuni kunniaksi osallistua taas valokuvakilpailuun. Viime vuonna pärjäsin melko hyvin, kiitos teidän äänestäjät, sijoittumalla toiseksi. 

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, joten tänä vuonna haluan voittaa koko kilpailun.  Kuvatkin ovat aika hienoja kiitos Valokuvaamo.netin. Äänestä siis minua ja paras kissa voittakoon. Tässä linkki kilpailuun.

Tässä muutama kuva uusimmasta kuvauksestani. Lisää tulossa myöhemmin, mutta siihen asti katselkaa ja ihastelkaa näitä ja muistakaa käydä äänestämässä. Kiitos jo etukäteen.

Ensin pitää vähän groomata ennen kuvausta, että turkki kiiltäisi.

No niin olen valmis! Aletaanko nyt ottamaan niitä kuvia.

Katse vasempaan. Tämä on paras puoleni.

Katse eteenpäin.

Hei mikäs toi on. Näyttää jännältä.

Nyt alkoi jo vähän ramaista.

Ehkä otan pienet nokoset. 

No niin meepäs sen kameran kanssa kauemmas. Minä nukun nyt.

Terveisin Viiru - Lomalta palannut ja virkistynyt

Kissan kasvukipuja - Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi

Select your language from the box on the right side. 

Olen viime aikoina pohtinut syntyjä syviä. Olen jo kohta kaksivuotias miehen alku. Ihmisten iässä siis teini-ikäinen, lähes aikuinen. Fyysisesti olen jo täysikasvuinen. Näin hyvinkehittynyt vartalo voi vain kasvaa enää leveyssuunnassa. Olenkin yrittänyt laihduttaa talvella kertyneitä rasvavarastoja pois siinä onnistuen melko hyvin, vaikka itse sanonkin. Olenkin huomannut, että tytöt tykkäävät enemmän solakasta ulkomuodostani. Saan jatkuvasti kehuja. 

No vaatimattomuudet sikseen ja puhutaan hetki vakavia. Olen tosiaan kasvanut mutta olenko vielä aikuinen. Olen edelleen melko leikkisä ja kiinnostunut samoista asioista kuin ennenkin: laatikoista, kasseista ja vessanpöntöistä. Olen kuitenkin rauhoittunut jonkun verran ja huomaan ahmimisen tuloksen heti vyötärölläni. Kertovatko nämä siitä, että olen tosiaankin jo aikuinen? Pitääkö minun siis alkaa käyttäytyä aikuisemmin? Enkö saa enää olla lapsellisen kiinnostunut kaikesta ympärilläni olevasta? Kuuluuko aikuisuuteen tietää kaikki ja käyttäytyä asiallisesti? Enkö saa enää kysyä miksi? Anteeksi taisin taas kysellä liikoja. 

Joskus kulho oli koko maailmani

Monet ovat aina kysyneet minulta, että Viiru miten sinä olet niin fiksu ja kekseliäs. Olenkin kieltämättä melko lahjakas. Osaan käyttää vessaa ja vessapaperia, avata oven ja kaikkea siltä väliltä. Mitenkö olen nämä taidot oppinut? Siten miten yleensäkin opitaan, havainnoimalla ympäristöäni ja ihmisten puuhia. Uteliaisuus on yksi niistä lapsellisista ominaisuuksista, jonka toivon aina säilyttäväni. Älä siis ikinä lakkaa kysymästä miksi. Vain siten opit uutta ja kehityt. 

Siskoni Täplä ihmettelee maailmaa uusilla silmilään.

Jos aikuisuuteen kuuluu vakavuus ja pysähtyminen, niin en ehkä haluakaan olla aikuinen. Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi voisi sopia minulle. En ikinä halua menettää kykyäni nähdä maailma isona leikkikenttänä. Haluan tutkia kaikkea mitä näen ympärilläni kunnes olen tullut alkupisteeseen. Silloin voinkin jo alkaa tähystää tähtiin. Missä onkaan viimeinen raja, jota kukaan kissa ei ole koskaan ylittänyt, sinne suuntaan askeleeni. 

Olen kahdessa vuodessa päässyt aika pitkälle. Synnyin Pohjanmaalla pieneen pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialla. Meitä oli viisi, olin ensimmäinen. Vietimme kaksi ihanaa kuukautta yhdessä leikkien, nukkuen ja syöden. Aina kuitenkin koittaa aika sanoa hyvästit ja jatkaa matkaa eteenpäin. Lähdimme kaikki yhdessä pienessä laatikossa kohti etelää. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Emme tienneet mitä oli tapahtumassa. Tiivis ryhmämme hajotettiin ja lähdimme kaikki eri suuntiin enää tapaamatta toisiamme.

Olimme joskus erottamattomat. Maatessamme yhdessä pienessä kasassa näytimme kuin siamilaisilta viitosilta, enkä nyt tarkoita siamilaisia kissoja. No fense, siamilaisia kaksosia kohtaan siis. 

Minulla on onneksi edelleen läheinen suhde siskooni Täplään, sillä asun nykyään siskoni Täplän luona. Meillä on toisemme. Olenkin asunut kolmessa eri paikassa ja muutamassa hankkimassani varakodissani. Minua rakastetaan ja ihaillaan kaikkialla ympäri tätä maapalloa.  

Joskus voi tuntua että olet jumissa.

En koskaan ole yksin. Silti kaipaan jotain, jotain suurempaa. Tuntuu että kaikki tämä tuttu ja turvallinen alkaa käydä pieneksi ja ahdistavaksi. En enää pelkää muutosta. Sitäkö se aikuistuminen on? Pesästä ulos kasvamista ja maailman tuuliin lähtemistä. Olenko siis aikuinen... En enää edes mahtunut lempi pahvilaatikkooni.

Tämäkin laatikko on kutistunut.

Tähän loppuun onkin hyvä pistää video jonka tein. Videossa on kuvia ensimmäisistä kuuukausistani Fletwood Macin Landsliden tahtiin.  Toivottavasti nautitte katsoa sitä yhtä mielelläni kuin minulla on muistella noita ensimmäisiä onnen hetkiäni tässä maailmassa. No tässä se siis on Kasvukipuja. 

Tässä alla toinen video, jos ylempi youtube-linkki ei toimi mobiili-laitteilla.

Terveisin Viiru - Aikamies

Tervetuloa seuraamaan seikkailujani myös Twitteriin @kissanelamaa. Uusia kuvia ja tarinoita tulee päivittäin useasti.

Tervetuloa katsomaan live-lähetystäni Ustreamiin

Olen luonut kanavan itselleni Ustreamiin. Aloitan kohta livelähetyksen. Tervetuloa seuramaan minun, siskoni, setäni ja kummitätini elämää. Tällä hetkellä olemme Pohjanmaalla sillä maatililla, jossa synnyimme toissa kesänä. Tervetuloa mukaan seikkailuumme.

Tässä linkki Ustream-kanavaani http://www.ustream.tv/channel/the-life-of-a-cat

Terveisin Viiru - Videotähti