Kissanelämää: Kissan kasvukipuja - Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi

Select your language from the box on the right side.

Olen viime aikoina pohtinut syntyjä syviä. Olen jo kohta kaksivuotias miehen alku. Ihmisten iässä siis teini-ikäinen, lähes aikuinen. Fyysisesti olen jo täysikasvuinen. Näin hyvinkehittynyt vartalo voi vain kasvaa enää leveyssuunnassa. Olenkin yrittänyt laihduttaa talvella kertyneitä rasvavarastoja pois siinä onnistuen melko hyvin, vaikka itse sanonkin. Olenkin huomannut, että tytöt tykkäävät enemmän solakasta ulkomuodostani. Saan jatkuvasti kehuja.

No vaatimattomuudet sikseen ja puhutaan hetki vakavia. Olen tosiaan kasvanut mutta olenko vielä aikuinen. Olen edelleen melko leikkisä ja kiinnostunut samoista asioista kuin ennenkin: laatikoista, kasseista ja vessanpöntöistä. Olen kuitenkin rauhoittunut jonkun verran ja huomaan ahmimisen tuloksen heti vyötärölläni. Kertovatko nämä siitä, että olen tosiaankin jo aikuinen? Pitääkö minun siis alkaa käyttäytyä aikuisemmin? Enkö saa enää olla lapsellisen kiinnostunut kaikesta ympärilläni olevasta? Kuuluuko aikuisuuteen tietää kaikki ja käyttäytyä asiallisesti? Enkö saa enää kysyä miksi? Anteeksi taisin taas kysellä liikoja.

Joskus kulho oli koko maailmani

Monet ovat aina kysyneet minulta, että Viiru miten sinä olet niin fiksu ja kekseliäs. Olenkin kieltämättä melko lahjakas. Osaan käyttää vessaa ja vessapaperia, avata oven ja kaikkea siltä väliltä. Mitenkö olen nämä taidot oppinut? Siten miten yleensäkin opitaan, havainnoimalla ympäristöäni ja ihmisten puuhia. Uteliaisuus on yksi niistä lapsellisista ominaisuuksista, jonka toivon aina säilyttäväni. Älä siis ikinä lakkaa kysymästä miksi. Vain siten opit uutta ja kehityt.

Siskoni Täplä ihmettelee maailmaa uusilla silmilään.

Jos aikuisuuteen kuuluu vakavuus ja pysähtyminen, niin en ehkä haluakaan olla aikuinen. Kasva isoksi mutta älä aikuiseksi voisi sopia minulle. En ikinä halua menettää kykyäni nähdä maailma isona leikkikenttänä. Haluan tutkia kaikkea mitä näen ympärilläni kunnes olen tullut alkupisteeseen. Silloin voinkin jo alkaa tähystää tähtiin. Missä onkaan viimeinen raja, jota kukaan kissa ei ole koskaan ylittänyt, sinne suuntaan askeleeni.

Olen kahdessa vuodessa päässyt aika pitkälle. Synnyin Pohjanmaalla pieneen pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialla. Meitä oli viisi, olin ensimmäinen. Vietimme kaksi ihanaa kuukautta yhdessä leikkien, nukkuen ja syöden. Aina kuitenkin koittaa aika sanoa hyvästit ja jatkaa matkaa eteenpäin. Lähdimme kaikki yhdessä pienessä laatikossa kohti etelää. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Emme tienneet mitä oli tapahtumassa. Tiivis ryhmämme hajotettiin ja lähdimme kaikki eri suuntiin enää tapaamatta toisiamme.

Olimme joskus erottamattomat. Maatessamme yhdessä pienessä kasassa näytimme kuin siamilaisilta viitosilta, enkä nyt tarkoita siamilaisia kissoja. No fense, siamilaisia kaksosia kohtaan siis.

Minulla on onneksi edelleen läheinen suhde siskooni Täplään, sillä asun nykyään siskoni Täplän luona. Meillä on toisemme. Olenkin asunut kolmessa eri paikassa ja muutamassa hankkimassani varakodissani. Minua rakastetaan ja ihaillaan kaikkialla ympäri tätä maapalloa.

Joskus voi tuntua että olet jumissa.

En koskaan ole yksin. Silti kaipaan jotain, jotain suurempaa. Tuntuu että kaikki tämä tuttu ja turvallinen alkaa käydä pieneksi ja ahdistavaksi. En enää pelkää muutosta. Sitäkö se aikuistuminen on? Pesästä ulos kasvamista ja maailman tuuliin lähtemistä. Olenko siis aikuinen... En enää edes mahtunut lempi pahvilaatikkooni.

Tämäkin laatikko on kutistunut.

Tähän loppuun onkin hyvä pistää video jonka tein. Videossa on kuvia ensimmäisistä kuuukausistani Fletwood Macin Landsliden tahtiin. Toivottavasti nautitte katsoa sitä yhtä mielelläni kuin minulla on muistella noita ensimmäisiä onnen hetkiäni tässä maailmassa. No tässä se siis on Kasvukipuja.